Ylipainon ja laihduttamisen klassikko vuodelta 1951

Hyllyssäni on kymmenkunta lihavuutta ja laihduttamista käsittelevää suomenkielistä kirjaa yli puolen vuosisadan takaa. Vanhin on vuodelta 1923 (1).

Kirjoista suurimman vaikutuksen minuun on tehnyt Toivo Rautavaaran Syömällä solakaksi.

Jo kansikuva hämmästyttää. Siinähän on tuttu lautasmalli, vaikka se ”keksittiin” vasta neljäkymmentä vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Viereisen kasviskulhon ja omenan kanssa tämän päivän suositus puoli kiloa kasviksia ja hedelmiä päivässä täyttynee kirkkaasti.

Tuohon aikaan ei ollut virallisia lukuja lihavuuden yleisyydestä Suomessa, mutta Rautavaara esittää Gallup-instituutin antamia tuloksia. Vuonna 1950 kysyttiin Suomen kansalta ”kuka pitää itseään lihavana, kuka laihana ja kuka taas sopivan painoisena”.

Taulukon luvut Rautavaara summaa seuraavasti: ”Lihavuuden yleisyys Suomessa: maatalousväestöstä joka viides, teollisuustyöntekijöistä joka neljäs, henkisen työn tekijöistä joka kolmas.” Hän myös pohdiskelee kuinka luotettavia itse ilmoitetut luvut ovat.

Tämän päivän yleisyysluvut perustuvat mitattuihin paino- ja pituustietoihin. 30+ ikäisistä miehistä ylipainoisia on kolme neljästä (72 %) ja naisista kaksi kolmesta (63 %).

Rautavaara ei mainitse mitään ylipainoisista lapsista. Ilmeisesti siksi, ettei heitä tuohon aikaan juurikaan ollut. Omissa luokkakuvissani ei ole yhtään lihavaa lasta. Olen keskustellut aiheesta ikäisteni ihmisten kanssa, ja he kertovat luokkakuvistaan samaa. (Tekisikö joku ”luokkakuvatutkimuksen” 1950-luvun lasten painosta?).

Lihavuussairauksia

Rautavaara kertoo, miten sydän- ja verisuonitaudit ovat yleistyneet sitä mukaa kuin elintason kohotessa lihavuuskin on lisääntynyt. Sota-aikana ”sadoista miljoonista ihmisistä” tehdyt havainnot kertoivat, että kaikissa maissa, joissa elintarvikkeita säännösteltiin, kuolevuus näihin rappeutumistauteihin väheni. Mutta kun elintarvikkeiden säännöstely vähitellen purettiin, kansa alkoi jälleen lihoa.

”On ilmeistä, että sama syy, yli- ja liikaravitsemus, mikä aiheuttaa lihavuuden, aiheuttaa myös mainittuja rappeutumistauteja.” Todisteeksi Rautavaara esittää amerikkalaisten henkivakuutusyhtiöiden tilastolukuja: lievässä ylipainossa kuolleisuusluku on 22 % ja reilummassa lihavuudessa 44 % suurempi kuin normaalipainoisilla. Tänä päivänä tiedämme, että lihavuus aiheuttaa yli 30 sairautta..

”Yksilön vai yhteiskunnan pulma?”

Ylläoleva on yksi kirjan väliotsikoista. Rautavaara tuo esille, miten lihavuutta on pidetty kunkin yksityisenä asiana. ”Tämä suhtautuminen on ilmeisesti virheellinen ja puolinainen. Nykyinen yhteiskunta ei voi jättää lihavuutta yksityisasiaksi. Siksi suuren sosiaalisen pulman ja rasituksen lihavuus muodostaa.”

Siihen aikaan yhteiskunta oli ottamassa suuremman vastuun ”kansalaisten huoltamisesta”. Yhä paisuviin menoihin saatiin varoja verottamalla. Rautavaara oli huolissaan valtion taloudesta.

Huollettavien määrä kasvaa, koska ”yhteiskuntamme on tulossa yhä vanhusvoittoisemmaksi”. Rautavaara esittää vuoden 1945 lukuja: yli 50-vuotiaita on jo 20 prosenttia väestöstä ja yli 65-vuotiaita on 6,7 %. Mutta ”tilastomatemaatikkojen ennakkolaskelman mukaan jatkuu kehitys sellaiseen suuntaan, että vuonna 2000, siis 49 vuoden kuluttua, on 50 v. täyttäneitä noin 30 % ja 65 v. täyttäneitä 11,6 % väestöstä.”

Rautavaara ennustaa, että vanhusvoittoisuus voi kasvaa vielä suuremmaksi, sillä ”penisilliini ja muut ihmelääkkeet samoin kuin nopeasti kehittyvä sairaanhoito pelastavat yhä useamman vanhuksen hengen”.

Vuonna 1950 Suomessa oli noin 200 000 yli 65-vuotiasta. Vuonna 2019 heitä oli 1,23 miljoonaa, 22 % väestöstä.

Miksi Suomessa lihottiin 1900-luvun alkupuolella?

Rautavaara luettelee syitä, joiden vuoksi kaloreita oli tullut liikaa: ”Vuosisadan vaihteesta lukien Suomen kansan työt ovat vähentyneet ainakin puolella, mutta ruoka on samassa ajassa tullut melkein puolta rasvaisemmaksi!” Enimmät työt tehdään koneilla ja työntekijä saa istualtaan ohjailla hevosta ja traktoria. Suurin osa kansasta on nyt teollisuuden ja henkisen työn tekijöinä. Kotitaloustyökin on keventynyt murto-osaan entisestä.

Lisäksi ympäristö johdattaa kiusaukseen, ”ei vain valmistamalla, mainostamalla ja myymällä vaarallisia tuotteita, vaan lukemattomin salakavalin keinoin, jopa pakolla. Lapsuuden ajan pakkosyötöstä se alkaa ja jatkuu seuratapojen vaatimusten varjolla elämän ehtooseen asti. Kahvikestien pullat, kakut ja muut rasvaa tihkuvat leivonnaiset sekä perin lihottavat liikelounaat ja vieraspäivälliset…”

”Miten voin välttää lihomista”

Satasivuisesta kirjasesta melkein puolet sisältää ruokaan liittyviä tietoja ja ohjeita. Rautavaara suosittelee ruokamäärän vähentämisen sijasta ”ruoan laadun muuttamista siten, että kalorimäärä pienenee”. Samaa olen toistellut tämän blogisivustoni artikkeleissa.

Kirjan kuvassa esitetään eri elintarvikkeiden määriä, jotka kaloriarvoltaan vastaavat toisiaan.

Tämä on Rautavaaran tapa ilmaista, miten ruokien energiatiheys eli lihottavuus vaihtelee tavattomasti. Silava on sian ihonalaista rasvaa, jossa energiaa on noin 700 kilokaloria sataa grammaa kohden. Toinen ääripää on salaatin 10 kcal/100 g.

Kuvaa tarkastellessa kannattaa miettiä, mitä siinä ei ole. Ei makeisia, suklaata, perunalastuja, popcorneja eikä keksejä, jotka asettuisivat voin ja sokerin väliin. Perunlastuja ja popcorneja ei silloin vielä ollut, ja makeisten ja keksien kulutus lienee ollut niin vähäinen, ettei niitä kannattanut ottaa mukaan. Listasta puuttuu myös 1970-luvulla Suomeen rantautuneet hampurilaistuotteet (2). Ne sijaitsisivat lähellä kahvileipää, joka energiatiheydestä päätellen tarkoittaa pullaa..

Rautavaara ei kirjassaan mainitse lainkaan sokeripitoisia virvoitusjuomia. Ne yleistyivät Suomessa vasta 1950-luvulla, ja pysyivät pääasiassa juhlajuomina 1970-luvulle asti.

Rautavaara puhuu ruoka-aineista, joita ”epätieteellisesti, mutta havainnollisesti ja mieleenpainuvasti voimme nimittää katabolisiksi”. Katabolia-sana tarkoittaa ”aineenvaihduntaa hajottavaa”. Tässä yhteydessä Rautavaara tarkoitta rasvakudoksen katabolismia eli ”kulumista” edistäviä ruokia. Kirjan lopussa katabolisten ruokien taulukossa on melkein yksinomaan (muutamaa laihaa kalaa lukuun  ottamatta) vihanneksia, juureksia, marjoja tai hedelmiä.

Vaaroja, virheitä, huonoja keinoja

Kirjassa on kappale, jossa Rautavaara luettelee ”toinen toistaan huonompia keinoja”: laihdutusvoiteet, hieronta, laihdutusvälineet (hierontarullat), kylvyt, ulostavat aineet, aineenvaihduntaa kiihottavat lääkkeet, vatsaa täyttävät valmisteet.

Kirjan loppupuolella Rautavaara listaa painon kannalta vaarallisia ja virheellisiä tottumuksia: perheenäitien ruokkimisvaisto, väärä taloudellisuus (ruoka on syötävä loppuun), väärä vieraanvaraisuus (tyrkytetään ottamaan lisää), väärät kestitystavat (kilpaillaan tarjoilun runsaudessa). ”kreemikakkukulttuuri”, suuri rakkautemme silavaan. Lisäksi hän korostaa, ettei aina tarvitse olla leipää aterioilta, eikä leivällä aina voita. Kokomaidon sijasta voi käyttää kuorittua maitoa tai piimää.

Viimeiseksi Rautavaara palaa yhteiskunnan rooliin: ”Perusvirhe, sanottakoon se vielä kerran , on se, että yhteiskunta ei ole edistänyt, tukenut eikä ohjannut kevyentyöntekijän tarvitsevien elintarvikkeiden tuotantoa, varastointia, kauppaa eikä kulutusta”.

Toivo Rautavaara

Kansallisbiografiassa (3) vuonna 1905 syntyneen Rautavaaran ura kiteytetään: ”Puutarhanhoidon tarkastaja, tietokirjailija, professori”. Hän opiskeli maatalous- ja metsäeläintieteitä.

Jatkosodan aikana kansanhuoltoministeriö tilasi Rautavaaralta opaskirjan Mihin kasvimme kelpaavat. Hänen väitöskirjansa Suomen sienisato ilmestyi 1947. Uransa aikana Rautavaara julkaisi useita luontoon ja ravintoon liittyviä kirjoja, joista Syömällä solakaksi kirjan lisäksi tunnetuin on Miten luonto parantaa. Wikipedian mukaan Rautavaara on keksinyt sanat luonnonmukainen, herukka, tuoremehu, luontaistuote ja Mehu-Maija.

Myöhemmällä iällä Rautavaara toimi Lihavuuden vastustamisyhdistyksessä ja Juho Vainion säätiössä. Hän päätoimitti säätiön Terveiden elintapojen edistämisen TEE-lehteä, jossa julkaistiin paljon myös ylipainoon liittyviä artikkeleita.

Rautavaaraa on kritisoitu siitä, että hän ei aina perustanut kannanottojaan tieteellisiin tuloksiin. Kansallisbiografian sanoin: ”Rautavaara halusi pohjata esityksensä tutkimustuloksiin, mutta kaikki hänen käyttämänsä aineistot… eivät olleet tieteellisen kritiikin kestäviä.” Tämä näkyy monissa TEE-lehden kirjoituksissa.

Vuoden 1951 Syömällä solakaksi kirjassa Rautavaara on perustellut sanottavansa tuon ajan tieteellisillä tutkimuksilla. Kirjan ansioita on aiheen monipuolinen tarkastelu, ja se tuo ansiokkaasti esille miten yhteiskunnalliset muutokset vaikuttavat terveyteen.

Kirjallisuutta

1. von Wendt G. Laihdunko vain lihonko? Tutkimus ravintoaineittemme vaikutuksesta ruumiinpainoon. WSOY 1923.
2. Mustajoki P. Ruokaympäristön muutos selittää pääosan väestöjen lihomisesta. Duodecim 2015;131:1345-52.
3. Mäkinen, Riitta: Rautavaara, Toivo. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997- (viitattu 11.5.2020). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-004746. (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu)