Ranskalaisen nobelkirjailijan André Giden 1930-luvulla ajattelema aforismi Totuuden väri on harmaa on ajankohtainen tänä päivänä. Sosiaalisen median poteroista huudetut ”totuudet” ovat kaukana harmaasta. Tunteella singottujen ajatusten ja ajattelemattomuuksien värit ovat mustaa tai valkoista.
Näiden ääripäiden keskimaastossa ovat tieteelliset tutkimusartikkelit, joiden sisällöt ovat tasaisen harmaat.
Tutkimuksen tuottama tulos kerrotaan yksitoikkoisina teksteinä, taulukkoina ja kaavioina. Niitä verrataan aiempien tutkimusten tuloksiin, jotka ovat harmaita lukuja. Artikkelin lopussa tutkijat esittävät omia johtopäätöksiään – samaa harmautta. Niissä en ole koskaan tavannut sanoja mullistava, käänteentekevä tai ratkaiseva. Tavallisesti johtopäätöksistä löytyvät sanat ehkä, mahdollisesti, todennäköisesti.
Cecil Watson ja Francis Crick julkaisivat 1953 Nature-lehdessä erään viime vuosisadan merkittävimmistä tutkimuksista. Yhden sivun kuivanharmaassa tekstissä he kuvasivat DNA:n eli geeniemme rakenteen. Heidän johtopäätöksensä oli: ”Tällä rakenteella on aivan uusia piirteitä (novel features), jotka ovat biologian kannalta huomattavan kiinnostavia.”
Olisi aivan absurdia, jos tutkimuksen tekijät raportissaan ilmoittaisivat löytäneensä lopullisen totuuden tutkimastaan aiheesta. Tiedeyhteisö ratkeaisi röhönauruun, koska tieteen suuri käyttövoima ei ole totuus vaan epäily.
Luonnontieteestä löytyy paljon totuuksia, mutta yksittäisen tutkimuksen tuloksia kukaan tieteen edustaja ei pidä lopullisena totuutena. Päinvastoin, tiedeyhteisö epäilee kaikkia tutkimusraportteja, joiden tulokset poikkeavat aiemmista. Järjestelmällinen epäily on tieteen tärkein perusarvo. Vasta kun riittävän monet tutkimusraportit kertovat samansuuntaisia tuloksia, voidaan riittävällä todennäköisyydellä puhua totuudesta.
Tieteen harmaiden tutkimusraporttien ansiosta tiedämme tavattomasti enemmän kuin menneinä vuosikymmeninä. Järjestelmällinen epäily on estänyt epäkelpojen rönsyjen syntymisen ja tieteen eksymisen harhapoluille. Urani aikana olen saanut nähdä vankan lääketieteellisen tiedon hämmästyttävällä tavalla lisääntyneen ja saanut henkilökohtaisesti nauttia sen hedelmiä.
Omasta aihepiiristäni ylipainosta löytyy useita totuuksia. Timanttisin niistä kuuluu: Lihavuus johtuu aina siitä, että kaloreita kertyy ajan mittaan liikaa.
Useimmissa asioissa kuitenkin koen esittäväni enemmän tietoa kuin totuuksia. Ero ei ole suuren suuri, mutta olemassa. Jos joku ryhtyy laukomaan tiuhaan totuuksia, hän kuulostaa totuudentorvelta, jolle Suomisanakirja antaa merkityksiä hölmö, pölkkypää, tomppeli, tyhmyri.
Gidén hieno aforismi on varminta muuttaa muotoon: Tiedon väri on harmaa.
Toivottavasti tiedelehtien harmaus onnistutaan säilyttämään. Se nostaa itse asian tärkeimmäksi. Lukijaa ei pyritä manipuloimaan katteettomilla lupauksilla, eikä sisältöä kaupittelemaan markkinoinnin keinoin.
Selailen paksua leikekansiotani, jonka selkämyksessä lukee Laihdutusbisnes. Siinä on satakunta lehtileikettä, joissa markkinoidaan laihdutustuotteita. ”Vuosisadan laihdutussensaatio, kaikki rasva pois” (Citrax sitruunakapselit). ”Hoikistu silmissä” (laihdutusvyö).
Mainosten tarkoitus ei ole jakaa tietoa vaan houkutella ihmisiä ostamaan. Turvallista harmaata niistä ei löydy. Räikeitä värejä, joskus mieleen tulee hiilenmusta.
Iltalehden haastattelussa kerroin harmaiden tiedelehtien tuloksia siitä, miten ylimääräisiä kaloreita voidaan vähentää välttämällä isoja annoksia, vähentämällä sokerijuomia ja pitämällä lihottavat syömiset katseelta piilossa. Otsikossa kirkui kirkkaan lööpinkeltainen ”Näin huijaat kehosi laihtumaan!”.
Maapallolla laukkaava super-sanan pandemia on onnistunut infektoimaan ravinnosta kertovan tietokirjallisuuden. Superfood antaa Googlessa yli 200 miljoonaa osumaa ja suomen superruoka 80 000. Osumista monet johtavat terveyttä käsitteleviin asiateksteihin. Tiedelehtien harmaista julkaisuista ei kuitenkaan löydy mitään perusteita siihen, että mustikka, kaura jne. olisivat terveyden kannalta mitenkään ylivoimaisia.
Mutta miten tiedettä on mahdollista popularisoida, jos ei saa kirjoittaa värikkäästi?
Wikipedian mukaan harmaan sävyjä on 256 kappaletta. Luulen että sanojen, lauseiden, kolumnien, esseiden, kirjoitusten harmaaskaala on vielä paljon laajempi ja monipuolisempi. Näillä sävyillä voi kirjoittaa tenhoavaa tekstiä ja samalla pysyä tiedon kaidalla polulla.
Pysyköön harmaan sävyt kaikessa komeudessaan tietokirjoittamisen muotiväreinä.
